52. LAPPI! Salla & Tuntsan erämaa 10.-16.10.2020
Miksi hakkaan vasaralla päätäni? Koska tuntuu hyvältä, kun lyömisen lopettaa...
Koko alkusyksy ollaan enemmän tai vähemmän pyöritelty ajatusta, että lähdettäisiin syyslomalla vaeltamaan. Pari viikkoa sitten lyötiin suunnitelmat ja aikataulut lukkoon, ja päätettiin että 10.10. hyppäämme tutulla vaellusporukalla autoon ja suuntaamme kohti Lappia. Kohteeksi valikoitui tällä kertaa Sallatunturi sekä Tuntsan erämaa. Samaan aikaan Lappiin oli suuntaamassa kaksi muutakin autollista partiolaisia meidän lippukunnasta, Tampereen Lokeista. Sovittiin, että vaikka jokainen vaellusporukka kulkee omia polkujaan, kokoonnutaan vaelluksen päätteeksi koko porukalla yhdessä saunomaan.
Aluksi suunniteltiin että matkaan oltaisiin lähdetty tutulla Skodalla, joka kuljetti meidät Hetta-Pallaksellekin. Kuitenkaan ei saatu valjastettua samaa autoa menopeliksi, joten päädyttiin vuokraamaan Autorentiltä pieni henkilöauto reissun ajaksi. Mehän ei heti tiedetty minkälainen auto meidän mukaan lähtee, lauantaiaamuna selvisi että kyseessä on Hyundai i10:
"Niin sanottu pikkuautoluokka on harvoin autovalmistajien
mallistoissa erityisen mielenkiinnon kohteina. Hyundai i10:n kaltaiset
kauppakassit ovat ajaneet asiansa, eli paikasta toiseen liikkumisen
etenkin kaupunkikäytössä hyvin, mutta ajamisen fiilistä niistä on ollut
turha lähteä hakemaan." (https://www.autotalli.com/artikkeli/koeajossa-taysin-uusi-hyundai-i10-%28vm.-2020%29---kokoaan-enemman-autoa-13-990-eurolla).
Siinä pikkuautossa ei ollut takakonttia juuri nimeksikään, syvyyttä "takakontilla" oli ehkä 40cm. Hetki seistiin silmät suurina vuokraamon pihalla ja mietittiin miten ihmeessä kyytiin mahtuu 3 partiolaista, 3 rinkkaa, vaellusruoat ja pikkukassit. Tetristä pelaten kaikki mahtui kuitenkin yllättävän hyvin kyytiin! Kevyt Hyundai oli yllättävän miellyttävä ajaa ja pienen kokonsa puolesta helppo parkkeerata. Hiukan jännitettiin miten se selviää parista tuhannesta kilometristä, luotettava kaara vei meidät kuitenkin perille Lappiin ja takaisin kotiin. Vuokraamo oli vaihtanut meille valmiiksi talvirenkaatkin, jolloin Lapin pakkasissa liukkaalla tiellä ajaminenkin oli hieman turvallisempaa.
LAUANTAI
Auto starttasi lauantaina heti aamusta kahdeksalta. Aamulla liikkenne oli kovin hiljaista, mutta iltapäivällä varsinkin isoilla teillä päästiin syyslomaliikenteen makuun. Hetta-Pallas-reissulla merkkivaloista alkoi vilkkua öljyvalo, tällä kertaa iloisesti loisti rengaspainesta valittava merkkivalo. Alkaa muodostua jo perinteeksi, että jokin valo vilkkuu, mikähän seuraavaksi... Näppärinä tyttöinä kurvattiin huoltsikalle tarkistamaan rengaspaineet ja korjaamaan ne oikeisiin lukemiin.
14 tunnin ajomatkan aikana ehtii kuunnella radiostakin kaikenlaista. Aikamme kanavasurffailtiin ja etsittiin miellyttävää musiikkia. Tämän reissun suosikkikanaviksi valikoituivat Kasari ja Iskelmä, joiden klassikkokappaleiden tahdissa lauleskeltiin. Suomen halki ajaessa radiokanavien taajuudet vaihtuvat aika-ajoin, jolloin sai olla jatkuvasti metsästämässä mistä mikäkin kanava milloinkin löytyy. Traagisinta oli, kun tultiin niin pohjoiseen ettei kaikkia kanavia kuulunut ollenkaan.
Matkan aikana ruokailtiin ensin Hesellä. Toista ruokaa pohtiessa alkoi mielessä kummitella lehtipihvit ja muut herkkuruoat. Lopulta päätettiin, että mennään ABC:lle viimeiselle ehtoolliselle syömään lehtipihvit. Seuraavaksi ollaankin sitten erämaassa syömässä pussiruokaa, nautitaan siis kun vielä voidaan.
Meidän ensimmäinen kohde oli siis Sallatunturi. Aurinko laski jo hyvissä ajoin ennen Sallaan saapumista. Pimeässä huomattiin taivaalla jonkinlaista valoa, joka ilmestyy ja katoaa. Pian huomattiin, että kyseessä olivat taivaalla loistavat revontulet! Eihän niitä saanut kännykälle kuvattua liikkuvasta autosta. Oli tunnelmallista ajaa revontulien valaisemaa tietä.
Ensimmäinen ja toinen yö vietettiin Sallassa sijaitsevan laavun läheisyydessä. Laavu oli suon vieressä ja auton sai parikymmenen metrin päähän laavusta. Teltalle löytyi paikka metsästä ja pian oltiinkin jo makuupusseissa kuuntelemassa tuulen huminaa puissa.
SUNNUNTAI
Aamu valkeni hyvin nukutun yön jälkeen, makuupussissa oli lämmin nukkua. Auringon noustua leiripaikkaakin hahmotti paremmin: laavun läheisyydestä löytyi myös puukatos ja huussi sekä suosittu lenkkipolku. Nuotio sytytettiin lämmittämään kylmää aamua ja aamupalat keiteltiin nuotion äärellä. Rohkea ja utelias kuukkeli liittyi seuraamme aamupalalla ja tarkkaili parin metrin päästä touhujamme.
Ilma oli kostea ja sumuinen, mikä kasteli teltan ja ulkovaatteet. Makuupussit nostettiin hetkeksi tuulettumaan ennen pakkaamista. Aamupalan ja pakkailujen jälkeen suunnattiin Sallatunturin juurelle, josta lähti Taivaan tavoittelijan taival, toisin sanoen polku Sallatunturin korkeimmalle huipulle. Rinkat jätettiin autolle ja matkaan lähdettiin pikkureput selässä.
Matka huipulle oli kostea ja sumuinen, sumuisen sään vuoksi huipulta ei nähnyt juuri mitään. Menomatkalla Lappiin poikettiin ostamassa Prismasta sauvakävelysauvat vaellussauvoiksi. Hetta-Pallaksella jo pohdittiin sauvoja, nyt päädyttiin laittamaan sellaiset testiin. Ja onhan ne tosi hyvät! Sauvojen avulla saa myös kädet mukaan vaeltamiseen, jolloin voi käyttää nelivetoa kiipeämiseen ja liikkumiseen.
Huipulta löytyi tuttu kivikasa, jollainen on usein merkkinä korkeimmasta kohdasta. Lisäksi siellä oli myös puinen näkötorni, jos korkealta tunturilta ei nää tarpeeksi pitkälle. Kostea sää oli kylmä, jonka vuoksi ei viihdytty huipulla pientä välipalataukoa pitempään. Kosteus kasteli vaatteet ja teki portaista ja pitkospuista liukkaat.
Lounas maistui nuotiopaikalla tunturin juurella. Menuussa oli tuttuja trangiapizzoja! Hyvä ruoka, parempi mieli.
Lounaan jälkeen suunnattiin noin 12 kilometrin pituiselle reitille Sallatunturin lähimaastoon. Reitti lähti laskettelurinteiden alta, ja kulki pääasiassa metsässä, matkalle mahtui myös soita. Reitin varrella oli Kaunisharjun laavu, jossa grillailtiin makkaraa ja maisseja päivälliseksi. Puissa näkyi paljon naavaa, tonttujen partoja, jotka on jätetty puiden oksille kuivumaan. Soisessa maastossa ötököitä varmasti riittää kesäisin, syksyn kylmyydessä saatiin retkeillä ilman sellaista riesaa. Reitin päätteeksi käytiin myös poropuistossa katselemassa sarvipäitä, ennen kuin suunnattiin takaisin autolle.
Yöksi palattiin takaisin samalle laavulle, missä oltiin edellinenkin yö vietetty. Seuraavaksi yöksi oli luvattu sadetta, joten päädyttiin virittämään puiden väliin pressu suojaamaan telttaa. Joka yö teltan pohja vuorattiin avaruuspeitteellä ja makuualustoilla, jotka toimivat yhdessä hyvänä lämmöneristäjänä. Varsinkin syksyllä maa hohkaa kylmää, kun ei ole edes lunta eristämässä lämpöä.
Illan piemeydessä nuotion lämmössä paisteltiin lettuja, suolaisia lettuja sekä vaahtokarkkeja. Nuotiolla sai myös näppärästi kuivattua märkiä varusteita: se mikä on kuivaa on puhdasta. Pehkuihin painuttiin jo yhdeksän aikoihin.
Salla ei kohteena kauheasti vakuuttanut. Se oli aika metsäinen ja reitit kulkivat matalalla. Metsää ja suota näkee Tampereellakin, itse kaipaan Lapin reissuilta tuntureita ja hienoja näköaloja korkealta. Toivottavasti Tuntsassa päästään tunturimaisemiin!
MAANANTAI
Aamuun herättiin ulkoapäin märästä teltasta. Teltan sisällä oli kosteaa ja kaikki tuntui nihkeältä iholla, kuitenkaan yö ei ollut kylmä. Jälleen sytyteltiin nuotio lämmittämään aamupalastelua. Mä kehityin varsinaiseksi nuotioguruksi tämän reissun aikana! Ei tullut paikkaa missä nuotio ei olisi ensimmäisillä yrityksillä syttynyt.
Ajomatka Sallasta Tuntsaan ei ollut matkallisesti pitkä, mutta ajallisesti sitäkin pidempi. Tuntsan erämaan laidalle kulkeva tie oli huonokuntoinen ja kuoppainen, eikä meidän Hyuindai varsinaisesti ollut mikään maastoauto. Viimeiseen 20km kului melkein puolitoista tuntia, oli kyllä elämän pisimmät 20km. Eteneminen oli hidasta, kun koitettiin parhaamme mukaan väistellä kuoppia ja samalla tarkkailla hyppääkö tielle metsän asukkeja.
Auto jätettiin Tuntsan keittokatoksen viereen. Siellä oli parkissa myös muiden Tampereen Lokkien vaellusporukoiden autot. Lounas keitelttin keittokatoksella. Lounaan jälkeen katsottiin kamat kasaan, auto lukkoon ja suunta kohti maastoa.
Ensimmäisen päivän tavoitteena oli kulkea keittokatokselta Nuoluskurun kodalle. Matkaa matkalle tuli noin 8km, eli vähän kevyempi päivämatka. Kello olikin jo iltapäivän puolella, joten valoisaa aikaa ei ollut jäljellä enää montaa tuntia. Hämärä alkoi Tuntsassa tulla jo kuuden jälkeen, ja seitsemän aikaan oli jo pimeää.
Matkalla Nuoluskuruun päästiin näkemään kaivattua tunturimaastoa. Tuntureilla oli puurajan yläpuolella kivikkoista, liukkailla ja liikkuvilla kivillä sai olla tarkkana mihin jalkansa laskee. Nousuissa rinkan kanssa pääsi kokemaan rinkkavitutuksen: huvin ja harrastuksen vuoksi otamme selät täyteen painoa ja lähdemme kampeamaan itseämme ylös jyrkkiä ylämäkiä tuntien tukalaa oloa, kuin hakkaisi itseään vasaralla päähän. Kuitenkin se itsensä voittamisen tunne on kaiken vitutukseen arvoista, tuntuu hyvältä kun vasaralla lyömisen lopettaa.
Tässä suunnistuskuvassa näkyy hyvin mun omalla patentilla väkerretyt säärystimet. Ennen vaellusta meille vinkattiin, että lumisessa maastossa säärystimet ovat hyvät: niillä saa näppärästi tiivistettyä kengän ja housunlahkeen välin. Mun uudet retkeilykengät ovat aika lyhytvartiset, joten säärystimet ovat hyvä lisä niihin myös märässä maastossa. Vedenpitävät säärtystimet maksavat kuitenkin kaupoissa +30e, mikä hieman kirpaisee opiskelijabudjettiani. Prisman lastenvaateosastolla sain huikean idean: matkaa lähti n. 10e maksavat lasten kurahousut, joista ompelin itse vedenpitävät säärystimet.
Nuoluskurun kodalle päästiin juuri hämärän hiipiessä. Teltta viritettiin kodan taakse, ja pressukatos rakenneltiin näppärästi meidän huikeista vaellussauvoista! Uskokaa tai älkää: sauvaviritelmä pysyi aamuun saakka pystyssä öisestä tuulesta huolimatta.
Kodan lämmössä saatiin kosteat kamat kuiviksi ja kylmät sormet ja varpaat lämpimiksi. Päivälliseksi nautittiin tacoja. Täytteenä oli Rainbown meksikonpata valmispussiruokaa, salaattia ja ranskankermaa. Kun välillä syö vähän hienommin, jaksaa syödä myös pussiruokia. Illan kruunasivat suklaabanaanit, joiden voimalla jaksoi ryömiä märkään telttaan nukkumaan. Yöksi nostettiin ruoat pusseissa kodan seinälle roikkumaan. Kodan lämpö herätteli kärpäset lentämään ja kodan nurkassa nähtiin hiiri rapistelemassa.
TIISTAI
Maanantain ja tiistain välinen yö oli reissun ensimmäinen kylmä yö. Kostea teltta ja makuupussi tekivät osansa, tänä yönä myös molemmat telttakaverini tuntuivat nukkuvan omilla puolillaan telttaa. Mä nukuin siis teltan keskellä, ja vuoron perään koitin mennä mahdollisimman lähelle Jassua tai Oliviaa lämpöä hakemaan. Aamulla selvisi että oltiin kaikki tahoillamme paleltu, ja sovittiin että ensiyönä ei pidetä mitään turvavälejä tai hajurakoja.
Teltasta suunnattiin suoraan kotaan, jossa tuttuun tapaan sytytettiin nuotio lämmittämään juuri heränneitä aamupalastelijoita. Kosteat makuupussit levitettiin kodan lavereille kuivumaan. Aamupalan jälkeen "tiskattiin" astiat ja pakattiin kamat. Tiskaamisen taso laski reissun mitaan, alkuun lämmitettiin tiskivesi, käytettiin tiskiainetta ja huuhdeltiin astiat huolella, reissun edetessä tiskiveden lämpötila vaihteli ja välillä todettiin että astioiden pyyhkiminen paperilla riittää...
Kurussa ei netti toiminut ollenkaan, oikeastaan kenttää oli ainoastaan tuntureilla ja vaaroilla. Tunturin rinteelle noustuamme pidettiinkin sitten kunnon sometauko. Tunturin kylmässä tuulessa ei kuitenkaan kovin pitkää taukoa viitsinyt pitää. Koko reissun aikana en kaivannut nettiä somen selaamiseen, lähinnä toivoi että viestit kulkevat.
Tämä jäi viimeiseksi tuntureilla kulkemisen päiväksi. Rengasreittimme Tuntsassa kulki UKK-reittiä pitkin. Lounaan jälkeen jätimme rinkat UKK-reitin varrelle ja lähdimme pikkureppujen kanssa valloittamaan Takkaselkätunturia. Tunturin rinteellä näimme useamman riekkoparven ja yhden porotokan. Sumu nousi mukanamme, eikä huipulta nähnytkään sitten mitään. Meillä kävi siis hieman huono tuuri huiputuksien kanssa tällä reissulla.
Huiputuksen jälkeen palattiin takaisin rinkoille ja suunnattiin kohti Pirunkirkkoa. Aiemmin mainitsemani säärystimet toimivat hyvin lumessa, mutta soisessa maastossa kuitenkin vesi
pääsi jostain falskaamaan kengän sisälle, ja matala varsi hörppäsi
vettä. Matkaa pirunkirkolle oli noin kolmisen kilometriä, jonka päädyin sitten talsimaan märissä kengissä.Onneksi matkassa oli kuitenkin runsaasti kuivia sukkia, jolloin sai aina välillä kuivan tunteen jaloille.
Pirunkirkolle saavuttiin pimeän tullessa, jolloin alkoivat ensimmäiset pakkaset. Kivikkojen keskeltä löytyi hyvä pehmeäpohjainen paikka teltalle. Teltan viereen levitimme pressun, jonka päällä hengailimme illan ruokaa tehden. Sieni-ranskankerma-risotto lämpeni trangialla meidän istuessa pakkasessa makuupusseissa pressun päällä. Pakkanen jäädytti kaiken mikä oli märkää (eli siis käytännössä ihan kaiken, koko päivä oli ollut sumuinen ja ilmankosteus lähempänä 100%).
Tälle illalle ei saatu nuotiota mihinkään, jolloin lämmikettä piti hakea Lämminkuppi-juomista ja ruoasta. Syömisen jälkeen ryömimme telttaan. Makuupusseihin piti yöksi ottaa unikavereiksi kaikki minkä ei halunnut jäätyvän yöpakkaisissa. Käytännössä mulla oli seuranani makuupussissa kännykkä, kamera, powerbank, otsalamppu ja seuraavan päivän vaatteet.
Me mentiin joka ilta aikaisin nukkumaan, nytkin oltiin jo kahdeksan maissa makuupusseissa. Pilkkopimeässä ei ole mitään mieltä tehdä ulkona mitään, saati suunnistaa. Mentiin siis joka ilta aikaisin nukkumaan ja herättiin seitsemän pintaan aamun kirkastuessa, yli 9h tuli nukuttua joka yö.
KESKIVIIKKO
Pakkasaamu valkeni kylmänä. Yö ei tuntunut kylmältä, mutta makuupusseista noustiin vastentahtoisesti. Sen verran kylmä aamu oli, että päädyttiin lähtemään heti liikkeelle. Käveltiin siis hämärässä itsemme lämpimiksi ja pysähdyttiin vasta myöhemmin auringon noustessa aamupalatauolle.
Jäätyneiden kenkien pukeminen oli yhtä tuskaa, ne oliva ihan kivikovat ja joustamattomat. Yhtään ei houkutellut ajatus märistä sukista, joten fiksuna tyttönä keksin tähänkin patenttiratkaisun: laitoin jalkaan ensin kaksi tavallista sukkaa lämpimäksi kerrokseksi, niiden päälle minigrip-pussit ja lopuksi kengät. Näin jäisten kenkien sulaessa vesi ei päässyt sukkaan asti ja jalat pysyivät kuivana.
Vaeltaminen perustuu aika pitkältä taukotakkeiluun: liikkeessä tulee lämmin, jolloin vähemmillä kerrastoilla pärjää. Tauolle pysähtyessä taas laitetaan päälle sen verran kerroksia, että tarkenee olla paikoillaan pakkasessa. Tässä aamupalatauolla otetussa kuvassa näkyy hyvin taukovarustuksen runsaus: kävellessä päällä on 1-2 paitaa ja kuoritakki, tässä kuvassa on takin alla vielä villapaita ja lisäksi päällä myös fleece.
Aamupalan jälkeen jatkettiin kohmeisessa maastossa kävelyä kohti Murhahaaran autiotupaa. Matkalla nähtiin toinen vaellusporukka Lokeista, oli kiva päästä vaihtamaan kuulumisia ja nähdä muitakin ihmisiä. Siinä sitten porukalla pohdittiin erämaan yläpuolella pörräävää helikopteria, joka oli kuulemma jo useamman päivän liikkunut reitin yläpuolella. Hieman myöhemmin kohtasimme poromiehiä, jotka kertoivat myös syyn helikopterin lentämiselle. Poromiehet koiransa kanssa sekä helikopteri olivat kokoamassa erämaan poroja yhteen.
20km päivämatkalle mahtui niin metsää kuin suotakin. Auringonlaskua pääsimme ihastelemaan suolta, jonka läpi kulkivat liukkaat pitkospuut.
Pakkaspäivä huipentui ensilumen satamiseen. Lopulta päästiin Murhahaaran autiotuvalle. Nämä autiotuvat ovat Lapissa ihan huikea konsepti, joka tekee erityisesti syys- ja talvivaeltamisesta miellyttävämpää. Autiotupaan saimme märät vaatteet ja kengät kuivumaan sekä lavereilta lämpöisen nukkumapaikan.
Tuvalle saapuessamme hengähdettiin hetki sisällä, ennen kuin jaettiin hommat ja ryhdyttiin toimeen: vettä piti hakea tuvan takana kulkevasta purosta, ruoka tehdä ja polttopuut hakata ja sahata puuvajasta löytyvistä metrin mittaisista haloista. Lopulta päästiin lämpöiseen tupaan kynttilän valoon syömään perunamuusia ja kastiketta illalliseksi.
Tällä kertaa reitin varrelle ei osunut hyvää uimapaikkaa, mutta lumiseen maastoon päästiin sitten kierimään ilkosillaan. Kainaloiden ja kasvojen peseminen lumella raikasti oloa (deodorantin käyttämisestä luovuttiin aamulla, kun todettiin että siitä ei jäisenä ole paljoa iloa...). Lumessa pyörimisen jälkeen juotiin vielä kaakaot, ennen kuin asetuttiin makuupusseihin parantamaan maailmaa.
Autiotuvasta kerrotaan paljon kummitusjuttuja, ja isikin kyseli minulta reissun jälkeen että kohtasimmeko kummituksia. Ainakaan meidän visiitilä kummitukset eivät menoa häirinneet, ehkä ne säälivät pieniä väsyneitä partiolaisia märissä sukissa. Ainoastaan yöllä kuului hiirten rapinaa katolla ja seinissä, vai olivatkohan ne sittenkin niitä kummituksia eikä hiiriä?
Murhahaaran nimi on aika hurjan kuuloinen, ja myös googlettamalla historia on raju:
Sallan Onkamojärvellä 1600-luvulla asunut lappalainen lähti ajoporonsa Illan kanssa Savukosken Martissa asuvan lappalaisen luo kylään. Miehillä tuli riitaa, ja Martin lappalainen surmasi Onkamon lappalaisen ja pisti tämän poron teuraaksi. Parin viikon päästä onkamolaisen pojat, 17- ja 20-vuotiaat veljekset tulivat etsimään isäänsä. Martin lappalainen kielsi nähneensä onkamolaista ollenkaan. Martin lappalaisen poika kuitenkin erehtyi kysymään isältään, josko hän toisi niliaitasta Illa-poron lihaa vieraille tarjottavaa keittoa varten. Veljekset panivat asian merkille, mutta eivät sanoneet mitään.
Seuraavaksi syksyksi sovittiin yhteinen kalastusmatka Värriön latvoille. Onkamon veljekset asettuivat vahtiin, ja Martin lappalaisen nukahdettua he surmasivat tämän. Miehen 12-vuotiaan pojan he ottivat mukaansa ja hukuttivat vähän matkan päässä avantoon. ”Konnasta konna versoo ja konna on myös konnan poika”, perustelivat veljekset tekojaan." (http://eipalijonmissahan.blogspot.com/2015/07/totta-ja-tarua-murhahaarasta.html)
Murhahaarassa ei netti toiminut ollenkaan, mutta sitä ei toisaalta kaivannutkaan. Erämaassa konkretisoitui hyvin, miten paljon tärkeämmät perustarpeet ovat. Mielummin suuntasi lämpimään tupaan ruoan, veden ja huussin äärelle ilman nettiä, kuin jäi Pirunkirkolle palelemaan pakkasessa netin kanssa.
TORSTAI
Viimeinen vaelluspäivä valkeni lumisena ja kylmänä. Aamupala keiteltiin tuvan kaasuliedellä ja naruilla kuivuneet tavarat pakattiin takaisin rinkkoihin. Ennen lähtöä täytimme vielä tuvan puukorit ja teimme pieniä sytykepuita seuraavalle, sekä raapustelimme terveiset vieraskirjaan. Autiotupien vieraskirjoihin on tapana kirjoittaa senhetkisiä ajatuksia ja tulevat suunnitelmat.
Lumessa tarpoessa kaikki näytti kauniilta ja saattoi bongailla eläinten jälkiä hangesta. Suot näyttivät sulilta mutta muuten maisema oli valkoinen ja jäinen. Viimeiselle vaelluspäivälle päivämatkaa jäi noin 12km.
Kuivilla kengillä vaeltaminen tuntui älyttömän hyvältä, hylkäsin eiliset minigrip-pussit rinkan pohjalle. Villasukilla sai retkikengistä eristettyä lämpimämmät, lähes talvikengät. Viimeiseksi lounaaksi söimme intialaistyylisesti maustettua soijarouhekastiketta ja perunamuusia.
Viimeisenä päivänä vessapaperi oli aivan finaalissa. Minulla oli jälkellä noin 6 arkkia vessapaperia viimeisen päivän puskapissoja varten, hyvin säännösteltynä se riitti loppuun saakka, uskokaa tai älkää. Ensi kerralla täytyy pakata kaksi rullaa mukaan, vessapaperia kun kului tuplamäärä kesään verrattuna mm. niistämiseen.
Tapasimme kaikki Lokkien vaellusporukat Tuntsan keittokatoksella, jossa syötiin lettuja ja vertailtiin vaelluskokemuksia. Yksi ryhmä oli kohdannut metsästäjiä ja karhunjäljestäjiä, jotka kertoivat maastossa reittimme läheisyydessä majailevan noin 10-15 karhua. Huhhuh, onneksi kuultiin tämä nyt maastosta poistumisen jälkeen eikä ennen vaellusta.
Yhteensä kolmesta autosta yksi hyytyi keittokatoksen pihaan. Siinä sitten pohdittiin, että kukaan meistä partiolaisista ei tiedä autoista juuri mitään. Paikalle oli juuri saapunut 2 nuorta metsästäjäpoikaa, jotka paljastuivat autonasentajiksi ja saivat auton käynnistymään ja liikkeelle. Päästiin siis koko lokkiporukka jatkamaan matkaa!
Saunomaan ja yöpymään suuntasimme Naruskan retkeilymajalle. Se oli sympaattinen ja ihana vanha koulu, joka oli muutettu majataloksi. Majataloa ylläpiti 75v pariskunta, jotka lappilaiseen tapaan toivottivat meidät tervetulleiksi ja puhelivat kaikenlaista koko visiittimme ajan. Liikuntasalista löytyi edelleen puolapuut ja siellä oli pitkä pöytä ruokailua varten. Luokkahuoneissa oli kirjahyllyt kattoon saakka ja kerrossängyt meille matkalaisille yöpymispaikoiksi. Tunnelmallinen sauna lämpeni illalla ja uni maistui sisätiloissa hyvin.
PERJANTAI
Herätyskello herätti meidät puoli seitsemältä, jolloin vaihdettiin pikaisesti vaatteet ja laitettiin kamat kasaan, tavoitteena päästä lähtemään ennen kahdeksaa. Omistajapariskunta oli kattanut meille saliin ihanan aamupalan: puuroa, kiisseliä ja leipää lukuisilla lisukkeilla, unohtamatta teetä ja kahvia. Vatsat täynnä pakkasimme pikkuautomme täyteen ja lähdimme ajamaan kohti etelää.
Matkalla oli todella liukasta ja poroja näkyi paljon. Jarrutusmatka jäisellä tiellä oli pitkä, jolloin nopeuden sai pitää alhaisena porojen väistelemistä varten. Kirkas aurinko häikäisi ensin jäistä, etelämpään tullessa märkää, tietä ja taivas oli pilvetön.
Matkan aikana otettiin kaksi tehokasta pysähdystaukoa ja jumppailemaan pysähdyttiin Uljuan tekojärvelle.
Takaisin Tampereelle päästiin turvallisesti myöhään illalla ja vuokra-auto saatiin palautettua ehjänä (ja likaisena).
Nyt on takana reissu sekä pari levähdyspäivää. Pään hakkaaminen vasaralla ei tuntunut aina hyvältä (välillä toki tuntui että missään ei ole niin hyvä olla kuin Lapin luonnossa), mutta kyllä tuntuu nyt hyvältä kun on lopettanut lyömisen ja ylittänyt itsensä jälleen kerran!
Reissaaminen Lappiin on ihan paras tapa päästää irti arjesta ja antaa pään levätä. Kun kaikki huomio ja ajatukset menevät selviytymiseen ja perustarpeiden täyttämiseen, ei tule mieleenkään koulu- tai työasiat ja stressi. Lappiin meneminen on kuin laittaisi elämän tauolle: mikään arjessa ei etene eikä asiat hoidu sillä aikaa. On kuin arki Tampereella olisi pysähtynyt viikoksi, 1/52 käytetty hyvin mutta samalla "poistettu vuoden resursseista".
Kommentit
Lähetä kommentti